Muistatko by Juhani Aho
J >>
Juhani Aho >> Muistatko
Pages:
1 |
2 |
3 |
4 |
5 |
6 |
7 |
8 |
9 |
10 |
11 Produced by David Starner, Tapio Riikonen and Distributed Proofreaders
MUISTATKO--?
Kukkia kevaiselta niitylta
Juhani Aho
Kun hautasi umpeen luotua sen ymparille ryhmittynyt saattovaki kuin
yhdesta suusta yhtyi viimeiseen virteen, paisuttaen sen kuin ylos
korkeuteen kumpuilevaksi suitsutukseksi, vihlaisi rintaani katkera,
kirveleva tunne, etta nyt olin sinut lopullisesti menettanyt. En ollut
menettanyt sinua viela _silloin_, kun olit hengahtanyt viimeisen
hengahdyksesi. Pidin sinua silloin viela kadesta ja sina tunnuit olevan
ainakin osaksi minun. Eika erontunne arkkua hautaan laskettaessa ja sita
umpeen luotaessakaan viela ollut taysin tietoinen. Olithan siina, joskin
turpeen alla, ja minusta oli kuin olisin, haudalle tullen ja sita hoitaen
ja kukittaen, viela kauankin voinut olla kanssasi kosketuksissa. Ja
olisihan, minunkin kerran kuoltuani, levatty saman turpeen alla, yhdessa
elettya yhdessa haviten.
Mutta kun saattovaki sataaanisena veisasi:
"Ja ruumis, se maatunut maassa,
nyt katoovaisuutensa muuttaa
ja taivaassa sielunsa kanssa
on alkava eloa uutta,
oi onnea, ihanuutta!"
niin oli kuin ero olisi ollut lopullinen ja peruuttamaton. Ne kaikki,
ystavat, tuttavat, jopa ventovieraatkin uskovaiset yhtakkia kuin
tempasivat sinut minulta ja veivat miltei mielenosoituksellisesti sinut
virtensa savelsiivilla minulta pois. Monisatalukuisen seurakunnan aani
oli kuin yhden ainoan aani, joka tulkitsi yhta ainoata jarkahtamatonta,
voitonvarmaa uskoa, etta olet noussut sinne ja tulet siella elamaan
niinkuin hekin vuorostaan kerran, kaikki, jotka siihen uskovat. Heidan
uskonsa ei ollut minun, mutta mina tiesin, etta se oli sinunkin. Rintani
taytti kaipaus ja kaiho, etten voinut uskoa niinkuin sina, vaikka olisin
tahtonutkin. He ikaankuin jostain voitosta riemuiten veivat sinut minulta
sinne, mista en koskaan sinua saavuta. Oli niinkuin he ikaankuin
enkelipilvessa olisivat kantaneet sinut nakyvistani hautuumaan
koivuholvin lapi ylos kesaiseen sineen ja auringon haikaisevaan
autereeseen, ja niinkuin sina vastaansanomatta olisit antanut sen
tapahtua, jattaen minut siihen avuttomine epauskoineni, voimattani sinuun
enaa koskaan yhtya.
Tiesin, etta uskoit elamaan kuoleman jalkeen ja etta oli taivas ja
tapaaminen siella. Ilmaisit sen uskosi silloin, kun ensimainen lapsemme
oli kuollut, sanoit, etta elamasi olisi mahdoton elaa, jollet tietaisi
tapaavasi jalleen niita, jotka kerran kadotit. Se oli sinussa siis
pohjimmaltaan vain rakkautta meihin, rakastamiisi, minuunkin, jotka
tahdoit tietaa kohtaavasi jossain viela kuolemankin jalkeen. En hennonut
edes koettaakaan sita tunnelmaa sinulta riistaa, en sinun tahtesi enka
itsenikaan tahden, johon se myoskin kohdistui. Mutta sina tiesit, etten
mina sittenkaan uskonut niinkuin sina. Kai suritkin sita salaisesti.
Ja siksi oli nyt, niinkuin kaikki siteet valillamme olisivat katkenneet
eivatka olisi enaa yhteen solmittavissa. Sina olit mennyt ja mina olin
jaanyt.... Juhlahymnein sinut juhlasaatossa oli minulta viety. Olimme
elaneet ihanan elaman kaksin, nyt taytyy minun elaa loppuikani taalla
yksin. Sina naytit surumielisesti, mutta samalla alistuvasti siihen
tyytyvan. Tunnuit sanovan: usko, niin tapaamme! Ja yhtakkia oli
minustakin, kuin olisikin se vain _siita_ riippunut. Niin pian kuin
uskon, ettet ole mennyt, et ole. Kun tulemme elamaan yhdessa siella, niin
elamme viela taallakin, joskin lyhyessa, satunnaisessa erossa. Olit vain
mennyt hiukan edeltapain auringon maahan, mina taalla vain jarjestaen
jotain ja sitten seuraten.
Olisin tahtonut, kiihkeasti tahtonut, mutta en kuitenkaan voinut. Kuinka
tunteeni koettikin minua taivutella, jarjellani en voinut mitenkaan. En
voinut muuta kuin itseani saalien valittaa: miksi on minulta otettu
lapsuuteni usko?
Olit kulkenut minulta avaruuden kuilun yli, olit iaksi mennyt sen
toiselle puolelle. Uskaltaisinko minakin, sittenkin, pyrkia sen yli?
Sinun vastuullasi, sinun uskoosi uskoen? Uhmata omaa epauskoani?
Tuli hetkeksi huikaiseva, vaivuttava halu siihenkin. Oli miten oli, kavi
miten kavi--mita mina taallakaan ilman sinua? Vaivoin jaksoimme
yhdessakaan elaa nama viimeiset kirovuodet maailmansuruinemme,
kansankipuinemme, omine onnettomuuksinemme. Kuinka voin jatkaa elamista
yksin, kun kaikki vain pahenee: olot, ihmiset, ei rehellisyytta,
oikeutta, vanhurskautta, totuutta--mita mina taalla enaa teen? On
mahdotonta koettaakaan. Ei ole tarmoa tyohon, valittaa en voi ...
lahdenko pois? Mutta jos en paasekaan yli? Jos joudun iaksi harhailemaan
erossa sinusta. Sina siella, mina missa, ikuisessa erossa? En voi lahtea
sille taipalelle. Jos eromme on oleva ikuinen, en sita ainakaan itse
tahdo jouduttaa.
Samassa tunnen: olipa miten oli ... olitpa missa olit, elitpa tai olit
kuollut, erottipa meidat millainen kuilu tahansa, mina _tahdon_ olla
yhteydessa kanssasi. Ja kuta suurempi on uupumukseni astuessani
hautuumaalta kotiin pain ja taistellessani hukkumistani vastaan, sita
kiihkeammin mina turvaan tahan oljenkorteen: siihen, etta sittenkin
taytyy. Miten? Sita en tieda enka kasita enka valitakaan tietaa. Mutta
kuilun poikki mina olen kulkeva. Hoen sita itselleni kuin hourailija.
Saavun kotiin. Talo on lehtikujan koivusta rannan pihlajaan saakka niin
rauhallinen ja tyyni ja valinpitamaton, kuin ei taalla olisi mitaan
muutosta tapahtunut. Ja kuitenkin ne ovat nahneet, puut ja ikkunat ja
paadyt, kaiken ja olleet mukana kaikessa. Miksi ne ennen aina elivat ja
surivat ja iloitsivat yhdessa kanssamme? Nyt niista on kadonnut
myotatunnon ja osanoton henki. En sita niista loyda nyt niinkuin joka
kerta ennen, kun tulin ja menin, nyt kun sita eniten kaikesta
tarvitseisin. Ovat korjanneet pois kuuset rappujen edesta. Pianpa
ehtivat. Olisivat antaneet niiden siihen ruskettua niinkuin
juhannuskoivujen, olisivathan olleet edes ne muistuttamassa siita, etta
olit ainakin _ollut_ taalla, ollut siina viimeisen kerran ja siita
lahtenyt.
Minulta tullaan tiedustelemaan talon huomisia toita: onko alotettava jo
heinanteko vaiko mentava ruismaata muokkaamaan? Vaki on sekin, niinkuin
ei mitaan olisi tapahtunut eika muuttunut. Minun taytyy antaa joitakin
maarayksia ja annankin. En jaksa paljoa ajatella, sen kuitenkin jaksan:
Tahan taloon en voi jaada. Kokonainen elaman malja yhteisia iloja on
suistunut suulleen eika niita ole enaa, suruja ja karsimyksia en voi
kenenkaan kanssa jakaa. En jaksa, murrun niiden alle.
Jarvi oli tyven ja aurinko juuri laski. Sen muistan. Sitten vaivuin
johonkin, johon jain.
Olen nukkunut yon ja paivan, ensi kerran viikkojen valvomisen jalkeen.
Olen harhaillut autiossa talossa, jonka vahitellen taas tunnen omakseni.
On kai juhannusilta, koska kaikki vaki on poissa, jarven rannoilla
hulmuaa kokkovalkeita ja keinukalliolta kuuluu soittoa.... Sinakin olet
poissa, mutta kai tulet pian. Silta varalta, etta mina tulisin ennen,
nayt--hyva haltija--panneen esille illallisen ja peittaneen ruuat
liinalla. En tahdo koskea niihin, ennenkuin tulet.
Tiedan jo, etta olet tullut pois sielta, minne sinut veivat. Olen
tavannut sinut kaikkialla. Puiston koivut ja rannan pihlaja tietavat jo
tulostasi. Henkesi varahtelee joka lehvassa. Oli hyva, etta korjasivat
pois hautauskuuset. Jaan tanne enka koskaan lahde. Nyt ei mikaan paina,
nyt kaikki tukee ja nostaa.
Kuule, voin puhua sinulle milloin hyvansa ja mista hyvansa!
Tiedatko, elamani on loytanyt itselleen uuden lahteen!
Muistatko, kuinka me kerran, sina hirmuisena kesana, kun petyimme
kaikesta--omistamme, tasta kansasta, sen punaisista niinkuin sen
valkoisistakin, kaikista parhaista ihanteistamme, kun tyomme tulokset
nayttivat luhistuvan raunioksi ja me sen alle ja vain sorasta nouseva
poly leijaili kaiken ylla--kuinka me, kun elaman surkeudella ei nayttanyt
olevan mittaa eika maaraa, kysyimme vastausta odottamatta, miksi elamassa
lopulta kaikki ei ainoastaan sorru raunioiksi niinkuin nykyisilla
tappotanterilla, vaan sitten myos niinkuin siella kuoleutuu ja kuivaa
karuksi, ohdakkeiseksi eramaaksi, jonka hedelmoitymisesta ei ole
toivoakaan. Ei kosteikkoa silmankantamissa, ei taivaalla nakyvissa
ainoatakaan pilvea, ei vesisuonta maan alla ainakaan meidan tiedossamme
eika saavutettavissamme. Miksi epailys, uupumus on ainoa, joka jaa? Miksi
henkikin kuivuu ja kuihtuu yhdessa ruumiin kanssa? Onko senkin saatava
kasvuvoimansa aineesta? Eiko sekaan kesta ajan vaihteita? Jos henki on
vapaa, riippumaton, miksi se ei pysy vireessaan ruumiin sortumisesta
huolimatta? Eika vain meidan, vaan koko maailman henki? Eiko olekaan sen
sisaltoa ilman sen kuorta? Onko henki vain jotain semmoista kuin hoyry
kattilassaan, sahko patteriinsa sidottuna?
Nama olivat minun viimeaikaisia vaikeroimisiani. Sina koetit sanoa
vastaan. "Henki virkistyy ja uudistuu omasta voimastaan. Ihanteet ja
aatteet imevat voimaa itsestaan, siita, mita ovat olleet ja mita ovat
saaneet aikaan. Vaikkei niilla enaa nayttaisi olevankaan nykyisyytta,
eika olevan tulevaisuudesta tietoa, on niilla ollut entisyys, joka ei voi
havita, koska ei mikaan havia. Koska ei havia meren vaahtokaan, vaan
muuttuu tuulen kuollessa takaisin vedeksi, koska se ei ollutkaan vaahtoa
se, joka haihtui, vaan vetta, joka iat kaiket elaa, liikkuu ja laikkyy."
Jotain semmoista puhuit silloin, kun viela voit. Et kauankaan senjalkeen
enaa voinut. En ymmartanyt sinua silloin, et saanut minua silloin
siivilleni. Kai elamanlahde, sen alati uudistuva vesisuoni, oli johonkin
katkettyna, mutta minulla ei silloin ollut sita kaivonkatsojatietajan
taikasauvaa, jonka avulla olisin sen loytanyt, ei sita tuoretta oksaa,
joka olisi taipunut sinnepain, missa kaivo oli katkettyna.
Ja nyt minulla on se taikasauva, ja juuri nyt se taipuu uutta tahan asti
tietamatonta, minulle katkossa ollutta elamanlahdetta kohti.
Kayskelin taalla kuin nukkuvassa, lumotussa puutarhassa, jossa ei lintu
liikahda, ei oksa, ei puu, eika valvo muu kuin valoisa, viilea kesainen
yo, ja jossa sina nukut jossain kuin sadun prinsessa--niin yhtakkia
levahtaa eteeni kuin valoisalle vaatteelle hailahteleva sarja eletyn
elamani kuvia joista en tieda, mista ne saavat valonsa, mutta joissa naen
liukumassa ohitseni sinut ja onnellisimmat hetkeni--enka ainoatakaan
onnetonta. Vaelsin eilen pimeassa, haparoiden eteenpain, kopeloiden kasin
ja jaloin, kiukutellen elaman kurjuutta ja pahoitellen maailman pahuutta.
Niinkuin kerran vuoristossa, missa pimea yllatti, sakenemistaan saeten.
Ja yhtakkia alkaa siella koko taivas salamoida, mutta ei jyrista, valot
syttyvat ja sammuvat ja syttyvat uudelleen ja alinomaa, valahdellen
vuorilta ja vuorten takaa, heijastaen sinisilta jaatikoilta ja
lumihuipulta toiselle ja sielta alas, niin etta kuljettavani polku yli
kaitaisten siltain ja ohi ammottavien kuilujen pysyy valkeana ja
turvallisena kuin paivalla.... Onnemme parhaat hetket, ihanimmat
elamyksemme, suuret ja pienet, elamamme huiput, olen nahnyt ja naen ne
ylosnousseina, uskosi herattamina kuolleista. Ne ovat siina ja tuolla ja
kaikkialla ymparillani. Maan alla kumpuaa ja taivaalla hehkuu ja loistaa,
tama lumottu puutarha heraa ja sina nouset puutarhan pihlajan alta ja
tulet vastaani niinkuin silloin--muistathan--kun siita ensi kerran
ojensit minulle katesi ja kun mina ujona ja mykkana en saanut sanaakaan
sanotuksi tervetuliaisiksi, vaan sina kasvojesi ilmeella itse sanoit
itsesi tervetulleeksi. Tappotannerten rauniot ovat tasoittuneet ja talot
ja puutarhat ja puistot ja pellot ovat vanhoilla paikoillaan, ei mitaan
ole havitetty, eramaa kukkii, koko maailma on ennallaan--niinkuin tama
talommekin, josta en ikina lahde--sanoinhan jo: mina jaan tanne enka
koskaan lahde.
Pian, pian ne muistiin, onneni hetket! Myoskin muu maailma ehka niita
tarvitsee, kaikki, jotka vaeltavat pimeydessa ja epatoivossa eivatka
tieda, missa on _heidan_ elamansa lahde ja miten se on loydettavissa.
Niita nousee minulle joka askeleella kuin kukkia kevaisella niitylla.
Niita on yhta paljon elamani varjoisilla alangoilla kuin sen paivaisilla
rinteillakin. Onko niita todella voinut olla siella niin paljon? Musta,
kylma maa peittyy kokonaan niiden alle, naen ne kunkin erikseen, voin
laskea ja luetella ne, etaampaa naen niita loppumattomasti toisen
toisensa takana sulaneina yhteen kuin kukkasvainioksi, kuin kukkasmaaksi.
Saan niita, milloin tahdon, sylini taydet, sirotan ne kaikkialle
kaduille, havitetyille paikoille, levitan ne kuin purppuravaatteen
kuningasten kulkea,--ei kuningasten, vaan kerjalaisten, meidan kaikkien,
joilla ei nayttanyt enaa olevan mitaan onnea, ei ainakaan omaamme. On,
on, vaikka emme sita tieda emmeka ymmarra.
Mina vapisen kiihkosta kuin lapsi, joka tyhja tuohinen kadessa laahusti
kotiinsa pain marjasta, missa ei koko paivana ollut mitaan loytanyt, ja
yhtakkia yllattaa mansikka-ahon tai vadelmikon raunion kupeella--tuolla,
tuolla niita punoittaa suuria, mehevia, kuinka paljon tahansa, enemman
kuin mihin astia riittaa ja ehdin yksin poimia. Kun ei vain kukaan toinen
tulisi ja veisi, minka mina olen loytanyt--ei, tulkoot kaikki, koko
maailma, saatte kaikki, en tahdo itselleni mitaan, silla minulla on nyt
yllin kyllin onnea loppuiakseni, kun ammennan uudelleen entisen elamani
onnet.
Tunnen yhtakkia voivani unohtaa kaiken. Luontokin, vaikka taistelee ja
voihkaa ja karsii ja nayttaa kuolleen valkoisen vaipan alle, paasee
rauhaan, iloitsee eika nayta muistavan muuta. Ei kesainen tyyni lampi
lipattavine laineineen muista talvellista jaapeittoaan, ei lehto
hiirenkorvalla ollessaan syksyn kellastuneita, putoilevia lehtia, ei
tyven meri myrskya, ei kukkaniitty kuloa. Miksi mina sitten murheitani ja
karsimyksiani!
Silla ethan olekaan kuollut. Jos olit, heratin sinut henkiin. Houkuttelin
sinut takaisin ja luon sinut ehommaksi entistasi. Sina luot itsellesi ja
minulle ja meille taivaan taalla, heraat hengettarena, joka kay talosta
taloon, majasta majaan niita kaunistamassa. Lohdutukseksi varsinkin
niille, jotka eivat jaksa uskoa elamaan kuoleman jalkeen, mutta eivat
myoskaan kuolemaan elaman jalkeen, vaan tahtovat elaa uudelleen sen, mika
tassa elamassa oli ihaninta ja parahinta, niinkuin se olisi tuleva elama.
Ajattele, etta onnettomuutta ei ole, kun sita ei anna olla. "Onhan sita
tuossa ja tuossa, onhan joka tien varressa kaatuneita, lahoneita puita,
ja eramaassa valkenevia luita." Olkoon, mutta katso myos hongikon
humisevaan holviin ja tahtaa kauas taivaanrantaan pain, mista kosteikon
palmu viittoo tieta. Elkaa valittako siita surkeudesta, minka naette,
niin ette nae. Kieltakaa tosiasiat, niin niita teille ei ole. Opetelkaa
hymyilemaan, silloin kun teilla on suurin suru. Kaykaa onneen niinkuin
kukka aurinkoon pain silloinkin, kun aurinkoa ei ole, pilvisimmallakin
saalla, yollakin, napaseutujenkin yossa. Kaantykaa siihen pain niinkuin
islamilainen Mekkaansa, valvokaa niinkuin neitsyet ylkaa odottaen, etta
ehditte ajoissa, ajoissa niinkuin aamua aavisteleva kukka, kaantyneina
itaan imeaksenne siita itseenne heti ensimaisen onnen auringon sateen.
Kulkekaa, ihmiset, umpisilmin onnettomuudelle, elkaa muistako suota,
johon olitte uponneet, vaan ihanaa tunnetta, kun pelastuitte ja paasitte
sen reunaan ja riensitte ylos vaaran laelle. Kuinka monta kertaa olikaan
meilla juuri niin! Mina tahtoisin antaa kaikille taman elamanviisauden
ohjeen. Muistatko, mita me lastemme haudalta palattuamme paatimme? Sina
sanoit: "Koettakaamme olla, niinkuin sita ei olisi ollutkaan. Tasotamme
sen, kylvamme siihen kukkia. Emme pane hautaristia, vaan vihrean puun,
jossa ei ole syntyma- eika kuolinvuosia, ja joka vain vihertaa ja
tuoksuu. Unhotuksen evankeliumi olkoon meidan, niinkuin se on ollut
ihmiskunnankin. Se on sen terveydekseen siten jarjestanyt. Jos kaikki
vaaryys ja kauheus, mita maailmassa yleensa on tapahtunut, alati elaisi
muistossa ja mielissa, taytyisi verikostossa surmata kaikki ja lopulta
itsensa sovitukseksi. Ei mitaan sovitusta, ei mitaan uhria--ei mitaan
anteeksiantoakaan, ainoastaan unhotus, niinkuin me--niinkuin sina teit
niille, jotka surmasivat poikamme. Jos ihmiskunta olisi katkenyt itseensa
kaikki onnettomuutensa, maallisia murheitaan hautoen, olisi se jo aikoja
sitten menehtynyt, tukehtunut, kuollut oman mielensa myrtymykseen, omien
veriensa myrkytykseen." Se oli sinun oppiasi tama, sina aioit elaa sen
mukaan. En tieda, mista olit sen saanut--ehka oli se verissasi perintona
joltain esi-isalta tai esi-aidilta, paljon karsineilta ja paljon
kestaneita, jotka eivat koskaan nostaneet kattaan kohtaloaan kirotakseen,
vaan tyytyivat siihen sen voittaakseen. Sinussa kai virtasi niinkuin
minussakin semmoisten veri, joissa oli vuosisatojen taytymys ja tyytymys,
jotka olivat vieneet hallavuosilta voiton ja kestaneet vanhojenkin isojen
vihojen kauhut: meidan on kestettava naiden uutten, sina sanoit,
ennenkuin sorruit. Sinussa virtasi semmoisten vanhojen uskovaisten veri,
sina olit heista tulos. Meidan vanhempamme olivat uskovaisia ja emmehan
mekaan omalla tavallamme muuta kuin uskoneet.
Tunnen, etta minussa alkaa soida hymni onnesta, ilolaulu onnelle. Sen
aiheet kokoontuvat kaikkialta, missa ne ovat hajallaan kuin Lemminkaisen
ruumiinosat, jotka rakkaus kokosi, ja lahetti mehilaisen taivaasta
noutamaan niille hengen. Silla sinahan menit sinne vain tullaksesi ja
tuodaksesi. Sortui kaikki ja kaikki on rakennettava alusta. Menetin
maani, kansani, uskoni, molemmat poikani, lopulta sinutkin. En pukeudu
tuhkaan ja sakkeihin niinkuin Job, en kiita siita Herraa, niinkuin han
teki, vaan vaadin ja otan hanelta takaisin, mita olen menettanyt. Liitan
pala palalta yhteen sarkyneen elaman sirpaleet ja nostan ne jalustalle.
Kuljen kuin uuden elaman luomisen huumeessa. Luon sen muistoistani.
Rakennan, mita minulta polttivat, sovitan silla, mita rikkoivat, viiton
heille kaikille sovituksen tien. En enaa jaksa enka tarvitse surra omaa
kohtaloani, en isanmaan enka muun maailman. Pakenen tata inhaa ikaa
siihen ihanaan aikaan, kun tata ei viela ollut.
En tieda, mihin joudun, mutta yhden tiedan--: kuinka. Lahden muistojen
taipalelle, lahdemme yhdessa; ensin yksin, sitten sinun kanssasi!
Muistatko--ethan voi, silla eihan sinua silloin viela ollut, ei ainakaan
minulle. Mutta etkohan kuitenkin ollut mukana jo silloinkin, mukana
elamani aikaisimmassakin onnessa.
Se oli, niinkuin sanottu, kevainen metsaniitty, nuokkuen kukkia niin,
etta mika siina lienee ollutkin pahan mielen mustaa mutaa ja murheiden
kivia ja nokisia kantoja niiden alla, ne peittyivat niihin. Sanoit usein,
etta lapsuutesi oli ollut sinullekin niinkuin minulle yhtamittaista
onnea. Ehka sinun onnesi kukat olivat toiset, minun toiset, mutta
molempain kuitenkin kukkia.
Ja mikset olisi voinut jo silloin olla taalla, missa minakin! Ainakin nyt
minulla on se tunne, etta jos joku silloin olisi sanonut minulle, etta
sinulla on ystava, joka jostain sinua katsoo, vaikket hanta naekaan,
olisin uskonut sen heti, empimatta. Jos minulle olisi sanottu, ettei han
tosin viela ole syntynytkaan, mutta etta han syntymattomana jo pyrahtelee
kuin pikku lintuna taman talon ymparilla, niin olisin uskonut senkin.
Etta vaikkemme heita naekaan, he kylla nakevat meidat. Minulle
sanottiinkin joskus, etta lapset, jotka eivat viela ole syntyneet,
liikuskelevat sen talon tienoilla, johon kerran tulevat. Niin olin muka
minakin tehnyt. Minun oli helppo uskoa se silloin eika minun nytkaan ole
erikoisemman vaikea uskoa, etta toisilleen maaratyt henkina seurustelevat
toistensa kanssa jo ennen henkiloitymistaan. Se on niin kaunista ja
nayttaa selittavan niin paljon siita, mika on salaperaista ja muuten
kasittamatonta. Ja olisiko se sen ihmeellisempaa kuin kaikki se, mika on
satunnaista? Olisiko ollut vain pelkka sattuman oikku, etta me tapasimme
toisemme, ja kaikki, mita siita seurasi? Ettei se olisi ollut mitenkaan
edelta maaratty?
Varmaan sina olit joku niista valkorinta-paaskysista, jotka muistan,
ennenkuin mitaan muuta muistan, istumassa ja sirittamassa aitan harjalla
tai viilettelemassa ilmassa, kun minut on kannettu paivapaisteeseen
pihalle. Kukuit ehka kakosena, jonka kuulin, mutta jota en koskaan
nahnyt. Saatoitpa olla se tiainen, joka talvella tuli naputtamaan
ikkunaan ja jonka luulin pyrkivan sisaan ja joka kerran tulikin avatusta
ikkunasta eika mitenkaan tahtonut lahtea ulos. Olithan tietysti taalla,
kuinka et olisi ollut, vaikkei sinua viela olisi ollutkaan, koskapa olet
nytkin, kun sinua ei enaa ole, enemman kuin oli silloinkaan. Kun olet
taalla se ilma, jota nyt hengitan, mikset olisi ollut sita jo silloin?
Kuinkas minun muuten olisi niin sanomattoman suloista muistella
muistojani niilta ajoilta? Eivat ne tuomatta tule. Joku niita sielta
kukkasniitylta poimituttaa ja tanne kannattaa. Ne tulevat sielta kuin
ilakoivan lapsilauman tuomina, jotka odottavat isoisan oven takana,
juhlapukuisina, valmiina hanta laululla herattamaan hanen
syntymapaivanaan, jokainen koettaen kuin toisensa kilvalla kurkottaa
niita minulle. Niita ojennetaan minulle pitkin paivaa kaikkialla, missa
vain liikun. En tieda, mitka niista ennen toisia ottaisin vastaan, ne
ovat minusta yhta kauniita kaikki. Kun tulen tanne tyohuoneeseeni, joka
oli myoskin isani tyohuone, on niita poyta ja ikkunat ja uuninreunat
kukkuranaan. Ei riita maljakoita mihin niita panna. Sinako panet heidat
tuomaan niita tanne, tahan huoneeseen, joka on niin taynna sinua, ensin
aavistusta sinusta, sitten kaipausta, sitten kaikkien toiveideni
toteutumista? Taalla sinua ikavoin, tanne sinua odotin, tietamatta
silloin viela sinusta mitaan. Tama oli haahuoneemme, tama tyohuoneeni,
tanne sina tulit ensin yksin luokseni, sitten lasten kanssa, toista
kasivarrellasi kantaen, toisen kieppuessa helmoissasi. Kuulen pienet
askeleet eteisessa ja kaden haparoivan lukkoa. Mina jarjestelin joitakin
talous- ja tilikirjojani, sina kudoit jotain lamminta ja pienokaiset
kisasivat vuoteessa siihen lopulta nukkuen, milloin poikittain, milloin
pitkin. Varhaisimpia muistojani on, etta minakin aikoinani kisasin siina
samassa vuoteessa. Taalla me lopuksi yhdessa itkimme poikiamme, kun
heidat meilta vietiin--mutta ei _siita_ nyt sanaakaan, silla tama ei ole
siita. Ikkunastahan nakyvat koivukaytava ja vainiot ja kirkko ja silta ja
virta ja kirkonsalmi ja kaukana tummametsaiset vaarat: yhteisen onnemme
elinpaikka ja olinpaikka, taulu ja sen kehys.
Enhan tieda, oliko lapsuuteni juuri se, milta se minusta _nyt_ nayttaa.
En tieda tarkoin, mika on unta ja mika totta siina, mita siita muistan.
Seison sen talla puolella niinkuin usmaverhon edessa. Toiset elamykset
sen takaa nakyvat vain himmeina ja haavemaisina, mutta toiset heloittavat
taydessa valossa. Se verho on niinkuin utuseina, jota varhaisen
sunnuntaiaamun aurinko ja sen virittama hiljainen tuulenhenki ajaa rannan
puihin sita niissa liestytellen ja ratkoen, availlen ja taas sulkien.
Milloin nakyy ja milloin taas katoo palanen metsaista nienta, rantaa,
saari, joku lato luhdalla haikaisevassa, taydessa valossa. Valiin on
peitossa kaikki, kaikki, mika on maassa, mutta taivas on koko ajan
sininen ja vapaa. Kuuluu ajavien aania ja soutavien aironliiketta,
kirkonkellojen soittoa sunnuntaisin. Ei nay paljoa kerrallaan, mutta se,
mika nakyy, nakyy voimakkaana ja valoisana. Silla valoisa aamu,
sunnuntaiaamumaisema on minulle lapsuus elamyksineen. En saa sielta nyt
pakottamallakaan esiin muuta, kuin mika on mieluista muistella. Miksi
muistuu vain se? Siksiko, etta onnen kasvuvoima kevaisessa rehevyydessaan
on niin suuri, etta se tukehduttaa kaikki murheelliset rikkaruohomuistot?
Lapsuus on lyhyita ja nopeita elamyksia, voimakkaita vaikutelmia, se ei
ole kokonainen eika yhtenainen, mutta ei siina myoskaan ole mitaan
puolihamyista eika himmeaa. Mutta heleimmillaankin se on salaperainen ja
selittamaton. Se oli minulle taynna nakyja ja pikku ihmeita, joita en
kuitenkaan semmoisina pitanyt, vaan jotka olivat kaikki ymmarrettavia--
ehka siksi, ettei tuntenut edes tarvetta niiden ymmartamiseen. Ei mikaan
olisi voinut hammastyttaa. Uskoi kaikkeen ja teki kaikesta toden ja
ilonaiheen. Ihastui kaikkeen, ei ihmetellyt mitaan. Jos kuu ja tahdet
olisivat alkaneet tanssia viiruina taivaalla niinkuin pareen hehkuva
hiili sita pimeassa pirtissa kiivaasti heiluttaessani, olisi se vain
ollut hauskaa, olisin hypellyt varpaillani ja taputtanut kasiani
jumalalle, jonka pisti paahan nain huvittaa lapsiaan.
Lapsi on elamansa loitsija, oman itsensa taikuri, pikku Prospero, jolla
aina on saapuvilla ja kaskettavanaan mielikuvituksensa Ariel. Han taittaa
lepanlatvoja siivikseen, liehuttaa niita ja on lintu ja lentaa. Han
tarvitsee ratsun, tempaa kepin ja keikahtaa sen selkaan ja ajaa.
Haukahtaa ja on koira, ammahtaa ja on lehma, hirnahtaa ja on samassa
varsa, ynahtaa ja on vasikka.
Ei ole mitaan eroa lapsen unella ja todella, han valvoo ja nukkuu
tietamatta, mika on unta ja totta. Lapsuuteni _kokonaisuudessaan_ on kuin
joku senaikuinen tallainen _yksityinen_ yo: nukun pitkat ajat niin
sikeasti, ettei siita ole muuta muistoa kuin pimeys. Sitten alkaa sen
sisasta haamoitella suloisia unia, useinkin samoja ja ennen nahtyja:
uskaltaa hypata katon harjalta, kun jo tietaa, ettei loukkaa jalkaansa;
osaa ja saa uida; saa ratsastaa _oikean_ hevosen selassa. On joskus pieni
painajaishata, kun iso koira ajaa, mutta se ei saa koskaan kiinni. Heraa
ja nukkuu uudelleen ja on taivaassa, jossa lapsillekin on varattu omat
pienet kultapoytansa ja kultajakkarat, ja tarjotaan luumuja ja kermaa
hopealautasilta. Mutta juuri kun on ollut saamassa sen suuhunsa, heraa
pahimmoilleen. Se on suru, ei sentaan suurimpia, silla toivoo, yha
unessa, etta toisen kerran on taivaassa parempi onni.... Jos olet siella,
pida huoli, etta lapset eivat heraa, ennenkuin saavat syodyksi luumunsa
kerman kera.
Pages:
1 |
2 |
3 |
4 |
5 |
6 |
7 |
8 |
9 |
10 |
11