Liesilauluja by L. Onerva
L >>
L. Onerva >> Liesilauluja
Produced by Robert Connal
and the Online Distributed Proofreading Team.
L. ONERVA
LIESILAULUJA
HUURRETTA
HARMAAT PAeIVAeT.
Yoen taivas seestyy, kaeypi jaelleen pilveen,
ja aamut nousee, illat pimenee,
ja ihmislapset itkee, hymyilee
ja vaihtuu vaihtuessa helteen, vilveen.
Ma liiaksiko kerran hymyin, itkin
ja liiaksiko tahdoin, taistelin!
On laannut riemu, laannut murhekin,
ei kyynel vieri poskipaeaetae pitkin.
En ole onneton, en onnellinen.
On harmaat paeivaet, liikkumattomuus.
Jaeaehangen alla uinuu vanha, uus,
yoehelmassa sen haemaertaevaen sinen.
Oi, lumimaisemien tyynet taulut,
pois sielustani menkaeae, mieluummin
kaikk' otan vanhat myrskyt takaisin
ja vanhat kyyneleet ja vanhat laulut!
HAeMAeRISSAe.
Mun pirttini soppea valaisee
vain lieden hehkuva palo.
Surullista mieltaeni miellyttaeae
sen himmeae, haeilyvae valo....
Ja ruutujen takana talvinen maa
niin vienosti haemaertaeypi....
Lumikukkaset kasvavat akkunaan,
tarun haltia tanhuita kaeypi....
MUMMO.
--Sano, mummo, miks silmaesi vaelke
on lauha kuin lapsosen?
--Usein laskevan paeivaen rusko
on nousevan kaltainen.
--Sano, mummo, miks aeaenesi helke
niin laempoeisen laeheltae soi?
--Usein muiston ja toivon virsi
yht' armaasti soida voi.
VARJOT.
Varhaistumma iki-ilta,
varjot mailta kaukaisilta
seuraa mua, ja ma heitae,
heitae--ennen elaeneitae.
Yoestae kurkoittaa ne mulle
avutonta lapsenkaettaeaen,
ja ne huokaa: "Tulee turmaan
tahtomattaan, tietaemaettaeaen!
Olet, lapsi, taattos kuva,
hiillos yoessae tummentuva,
olet maammos orpo muisto,
karreks jaeaepae uhripuisto!"
SYKSY.
Syyskultiin kellastuu
jo raskain heelmin puu,
ja taehdet syttyy lakastuksen yli.
Maan sydaen yksin lyoe
kuin taeyttymaetoen tyoe,
vaikk' onkin kyllaeisyyttae taeynnaeaen syli.
Suur' Saavuttamaton
sen unelmissa on,
ja luonnon kellot ikaevaetae soivat
pois ijaeisyytehen....
Ja alttarille sen
se uhraa loistonsa, min hetket loivat.
Soi kielet hyisen veen
ja tuulikanteleen,
ja tuhatluvuin lehdet lentaeae puista
Ma niiden tuskaisaa
kun kuulen laulantaa,
en omaa orpouttain enaeae muista.
Ma sitae muista en.
Kuin pisar merehen,
kuin taehti aavan avaruuden helmaan
niin hukkuu murheeni,
niin vaipuu lauluni
syksyn suureen suru-runoelmaan.
KOTI.
Koti kaukainen, armas,
mi syliis mun synnytit kerran,
koti kadonnut, kaunis,
ole siunattu nimehen Herran!
Koti tuskainen, ankee,
koti rauhan aarteita vailla,
olet ainoa keidas
elon muistojen korpimailla!
Kuin korkea taehti
yli kaiken halvan ja karkeen
sa yoessaeni loistat,
pyhaemieltae luot paeivaeini arkeen.
Elon murheeni kehto,
yhae tuutuusi tummaan halaan,
kuin hartaustempliin
ma suruiseen muistohos palaan.
PAI KOIRANI MUN...
Pai koirani mun....
Miten silmaesi sun
on uskolliset, syvaet!
Sa et pettaeisi,
sa et jaettaeisi,
kuten tekivaet ystaevaet hyvaet....
Pai koirani mun....
Nyt silmaesi sun
kuin ongelmoita kysyy:
sinae ymmaerraet
vain ystaevaet,
jotka ijaeti yksinae pysyy....
ENSI LUMI.
Ensi lumi!
Jaehmettyvaeaen
saartuu taivas pilvenlonkaan.
Emo Maa kaey uneen syvaeaen,
painuu kyyryyn kypaeraelleen.
Ensi lumi!
Uusi jaelleen!
Kuinka mones se jo onkaan!
Kulkee ohi kuuran siltaa
monta tummaa talvi-iltaa....
Lankee mieleen haermaen hunnut,
kodin-, orpouden-tunnut,
vanhat haaveet luota lieden,
muiston tuoden, toisen vieden....
Putoo ensi lumen myoetae
sieluun muiston lumikukat....
Ammoin kuolleet maammot, taatot
saapuvat kuin pilvein saatot....
Monta mykkaeae talvi-yoetae
kurkistaapi akkunasta,
pyhaeisiae joulu-oeitae,
jolloin ruudun takaa salaa
nietoksesta orpo-rukat
katsoo joulukynttiloeitae,
jolloin sydaen kotiin halaa
mieron tietae kulkemasta....
Lumi umpeen polut sataa
eksyttaeen syoentae monta,
tehden monta koditonta....
Mutta lumen tuolla puolla
ylaeisella taivahalla
tuhat kulkee linnunrataa;
ne on teitae eksyneiden,
taehti-usvaa enkeleiden,
joiden osa taehtein alla
oli lemmen vuoksi kuolla.
Nyt he, henget eri taehtein,
rientaeae aina siitae laehtein
halki ikuisuuden iltaa
iki-ikaevaensae siltaa
taehti-lemmittynsae luoksi
kertomaan, he miten ovat
lepyttaeneet vallat kovat:
kuollen, toinen toisen vuoksi....
Putoo kylmaeae valkovihmaa
varhaistalven haemaerihin,
kukkasille elon puiston....
Talvi talven jaelkeen putoo.
Nousee aatos: Miksi? Mihin?
Kohtalotar paeaemme paeaellae
elon, kuolon lankaa kutoo....
Mutta sydaemessae taeaellae
kiertyy niinkuin hopeerihmaa
unikuuraa mielikuvain
hunnuks heille, kadonneille,
taehtiseppeleitae muiston
kuollehien kukkain teille,
unhotettuin, unhottuvain....
SALAINEN SYY.
Tuskani syytae en tohdi ma sanoa
kenellekaeaen....
Lohtua en voi toivoa, anoa,
tuskani syytae kun tohdi en sanoa
Orvoksi jaeaen,
ijaeti vaille ystaevaeae, kotia....
Osani yksin on taistelut sotia
elaemaen taeaen.
Tuskani syytae en tohdi ma sanoa
kenellekaeaen....
ONNEN OVI.
Kerran sykki mua varten
syvae, laemmin ihmispovi,
kerran oli mua varten
avoimena onnen ovi.
Ma en hullu ymmaertaenyt;
sydaemeni tuskan peitin,
oven tyoensin oudon kiinni,
ystaevaeni ainoon heitin.
ORPO.
Voi eron taakkaa!
Joka paeivae sen painoa lisaeae.
Sua orpo ma itken
kuin lapsi itkevi isaeae.
Ma kyynelin kuljen
elon pimeaeae, pilvistae kujaa;
Sun turvaasi kaipaan,
kaedenantoas hellaeae ja lujaa.
Ja silmiaes itken
ja aeaenesi helkettae hyvaeae.
Voi eron taakkaa,
voi orpouttani syvaeae!
HUURRETTA.
Kylmaet, valkeat lumikkokiteet
latuja laittaa,
somat, saermaeiset sokkeloni teet
taruja taittaa
jaeisehen veteen,
pintaan aution joutsenlammen,
oksihin tammen,
harteille, hiljaisen, nukkuvan tarhan
Sieluni eteen
valkeat hoeytyvaet kuvia kutoo,
kuvia herkkiae haaveen ja harhan....
Talven saeaehaen
suven kyynelet satuina putoo,
kaeyden jaeaehaen....
OI AeITI!
Eraeaenae suruisena iltana suurkaupungissa.
(Marcel Martinet.)
Oi aeiti, en taida
rakkauttani ilmituoda,
en sanoa mitaeaen;
sen saat sinae anteheks suoda:
ei sellaista sanota.
Sua rakastanhan
niin aeaerettoemaesti.
Miks olet niin kaukana?
Oi, luokseni saa, kipeaesti
sua kaipaan, mun syoemmeni kaersii....
Oi aeiti, ma lempinyt oon,
sitae ainakin kuvitellut.
Myoes he, nuo naiset,
nuo hempeaet hairahtuvaiset,
tummat ja vaaleet,
he luulivat samoin, ei pahoja olleet he kutkaan
mun lapsensyoemmelleni, mi palkaksi lemmen
polot armahat tuskahan syoeksi: ei rakastanutkaan.
Tuo taeytyi sanoa heille,
he kaersivaet siitae, eivaetkae ymmaertaeneet;
ja sentaeaen ei kironnut kukaan,
ei kantanut kaunaa.
Mut tyhjaeksi jaein, soluin kaarnana virran mukaan....
Oi aeiti, mun syoemmeni kaersii....
Oi aeiti, oon kaupungissa,
sen turulla tuomitulla;
niin kylmae on mulla,
on syoemmeni sairas....
En miehiltae lohtua loeydae,
ei sydaentae, sielua suoraa heillae:
peljaeten pettyae elaemaen teillae
he pahoiksi asestuvat.
Naein kulkea pakko on vaekevaen lailla
kuin mitaeaen ei sielu ois vailla,
tuo sielu, mi kaersii,
oi aeiti, kuinka se kaersii....
Oh, aivan pieni ma oon
yhae vielae ja turvaton,
mun syliisi ikaevae on,
oi aeiti, mua otsalle suutele hiljaa
kuin ennen, ja saevelellae
mua vienolla tuudita, hellae!
Mut tuskaani viihdyttaeae
et enaeae voi, se ainiaks itkemaeaen jaeae,
se pisaroi verta ja pisarat hitaasti kierii,
en muuta ma tee kuin katson, kuinka ne vierii....
Naeaet nyt, miten hauras ma olin.
Miks paeaestit mun maailmaan yksin!
Emon armahan arvoa
tiennyt en laehteissae silloin.
Oi aeiti, nyt tiedaen ja kaersin....
Tule aeiti, ma pelkaeaen!
Mua miehet ei tunne,
tylymielin he vierovat mua,
pahat naiset mun vyoettaevaet vieden kunne
ma itse en tahdo. Oi tule, ma pelkaeaen....
Sun lempesi yksin on hyvae,
ijaet kestaevae, syventyvae.
Oi tule, mua kuolema vaanii,
oi aeiti, mun syoemmeni kaersii....
Minut helmaasi sulje kuin ennen lasna!
Ujo, hiljainen lapsi ma olin, sen muistat,
en leikkinyt paljon.
Ota luoksesi taas, kaesivarsille nosta
ja kantaos kauas pois!
Taas kehdossa pienessae uinun
ma niinkuin muinoin,
ja kaihtimet valkeat, vanhat
yli unteni kumartuvat,
myoes niiden kuluneet kuvat,
nuo leikkivaet lapset ja perhot....
Oi, kultaiset muistot!
Oi aeiti, oi aeiti,
sydaenkaepysi kuolee,
taeae vankila tappaa haenet!
Tule pian, mun syoemmeni kaersii....
Tule pian, oi aeiti,
emo kallehin, helmasi avaa,
taas raoita mulle
sadun huntua punertavaa;
unelmoida ma mielin ja vaipua uneen....
Elon aavikon polttava hiekka
vedet silmaestae hiertaeae;
unelmoida ma mielin ja sitten kuolla.
Tule, vie minut pois,
ota luoksesi, lempee, mi osaat anteeksi antaa,
siks ettae oot kaersinyt, saanut tuskia kantaa,
siks ettae oot aeiti.
Ma kaipaan anteeksi-antamusta,
sun suutelos armaan valkeaa siunausta.
Tule luokseni, aeiti,
mun syoemmeni kaersii....
PALKOVENHOLLA.
Olen heitetty yksin, yoen aution selkaeaen.
Voi, maailma, kuinka sun yoetaesi pelkaeaen!
Lien aavalla keinuva kaarnankuori,
meri yllae ja alla kuin vyoeryvae vuori!
Lien kaislanen taittuva talven tyrskyyn,
laps palkovenholla eksynyt myrskyyn.
Ei ystaevaen kaettae, ei taehteae, rantaa!
Syvyyden helmaan matkani kantaa.
TAKATALVI.
Oi valhe-unta varhaiskevaeimen!
Sit' irti sydaemestaein saa ma en.
Siell' yhae alla lumihunnun, jaeaen
tuo mennyt paeivae soittaa saeveltaeaen....
Ja virpi kuollut poveen paeivien
valittaa sieluun jaeytaein, naelvien:
taess' ainut toivo koeyhaen kylvaejaen,
vei takatalvi viljat elaemaen!
YKSINAeISET.
Kuin aaveet kaeymme elon mailla naeillae
ja tuomittuina yksinkulkuhun,
mut kuormaa kahden eest' on olkapaeillae:
ma vuokses kaersin, puolestain sa mun.
Niin laehellae ei ystaevaeaensae kenkaeaen
kuin me kaksi yoessae sydaenten,
mut huojentaa ei salli onnen senkaeaen
elomme taakkaa murhe yhteinen.
VANHA KANTELO.
Niin kummalta tuntuvi sielussain
kuin ois se taas onnen puolla,
kuin kielet vanhojen aikojen
taas alkais humista tuolla.
Ma kuulen sointuja rinnastain
taas pitkien vuosien takaa,
otan esille onneni kanteleen,
mi jo hyljaetyn unta makaa.
Ma katselen vanhaa ystaevaeae,
ja mielehen muistoja heraeae,
univarjo liittyvi varjohon
ja soinnut sointuja keraeae.
Niin kummalta tuntuvi sielussain
kuin juhlis se joulun alla,
kuin olisin loeytaenyt onneni taas,
min hukkasin maailmalla.
TALVIKULKUSET.
Istumme ajan orhien reessae,
yoe on yllaemme, kuilut on eessae....
Raukat me rientaejaet, minne vie tiemme?
Paeivaenkoe puolella huomenna liemme
vaiko on hautamme syvaenteessae!
Matka vierii, reen jalas luistaa....
Maantien kuuset menneitae muistaa:
paljon ne naekivaet, ei vielae taetae,
ettae naein suur olis vaeaeryys ja haetae.
Hiljaa ne lumista hiippaansa puistaa.
Kuuluu kulkuset uuden vuoden....
Uuden turman vuodenko tuoden
vaiko, ah, paeivaet jo autuahammat
parantain kaikk' elon entisen vammat,
uuden maan sekae taivahan luoden?
Orhit kiitaevaet kuoleman teitae,
myoehaeistae enaeae on hillitae heitae!
Minkae me kylvimme, saamme nyt niittaeae.
Syymme taeae lunnaaks jo riittaeae, jo riittaeae,
korkea Sallima, armahda meitae!
Kumisee kulkuset talvi-illoin....
Milloin ne vienommin helkkyvaet, milloin?
Milloin aukeaa taehtien syli
uuden, kauniimman maailman yli?
Ihmiset, katsokaa taehtihin silloin!
Hehkuvat Salliman kirjojen kiilut
niinkuin ihmishenkien hiilut.
Hellemmin taivoa kirjailkaatte!
Lempeinae lempeaen taehden saatte,
pyoevelin pyytein pyoevelin piilut!
MUISTO SYTTYY.
Muisto syttyy, vielae kerran,
valaisten kuin ennen,
lepattaapi hento liekki
iki-yoehoen mennen.
Poltettu on kaikki, syttae
jaelellae ja pimeyttae.
Muisto syttyy, tuikkaa sumuun
sammuvaisen aivon
niinkuin taehti etaehinen
yoehoen hylkykaivon,
valhe vankirotkon suuhun,
riemun hulluus hirsipuuhun!
LIEDEN LUONA.
Asun autiossa palatsissa
kera armahani henkikuvan.
Hiljaa liekuttelen mielessaeni
lemmenliettae tyhjaen tuulentuvan.
Taeaellae mielikuvain kartanossa,
taeaell' on koti korkee toivojemme,
taeaellae ijaet istumme naein rinnan,
ijaet kirkkautta saeteilemme.
TULE YOe!
Tule yoe, tule yoe,
sinae armas ja lempeae yoe,
joka tunnet parannusyrttien tiet,
joka sielun paeivaen poltteesta viet
pois viileaeaen tyhjyyteen!
Tule syvaelle sydaemeen
suur' hiljaisuus,
min onnessa hiljentyy
elon syytoes ja syy,
min helmassa heljentyy
elon aurinko uus!
Tule yoe, tule yoe,
kuin tuskien jaelkehen suru,
jumal-aattehen lahjoista kallein!
Miten rakastivatkaan
jumalat heimoa hetken
taeaen ijaeisyys-itkunsa sallein
ihmisen matkaan!
Tule suuri ja lempeae suru,
sa, jolle on kallista kaikki,
elon haurahin, hukkuvin muru,
sa kohtalon korkeus, syvyys,
yoen impi, otsalla rauha
ja aeaeretoen hyvyys.
Tule yoe, tule yoe!
Et lyoedyn mieltae sa lyoe.
Uni, kuoleman kaksoissisar,
vie vierille viileaein vetten
ja alle ilmojen aavain,
tuo voidetta polttohon haavain!
Oi tiedaenhaen, etten
ma muuten loeydae, ah, rauhaa
kuin suudellen huntuas lauhaa!
Tule yoe, tule yoe,
et lyoedyn mieltae sa lyoe!
JAURI JA HELJAe
JAURI JA HELJAe.
Jalo Jauri, sankar suuri,
Iki-Heljae, Herran nainen,
nuo on helmet Turjan heimon,
joista haastaa heimokannel
halki aikain kaikuvainen:
Yhae taeaellae he kulkee, vaikka ei naey he,
yhae toistaan ja rauhaansa etsien kaey he.
Jos saavat he sen,
se hetki on heimomme valkeuden!
Ylenivaet yoekkoein maassa
unten urho, Jauri jalo,
nuori Heljae, heimon kukka,
onnenpaiste orjakansan,
armas niinkuin aamun valo.
Kuin kaksoistaehtoeset toisiaan varten
he luotiin tahdosta kohtalotarten.
Polo Turjan maa
jo valtias-aikaansa vartoaa.
Ja he lempi toisiansa,
satu-neiti, sankar valon,
ja he loisti niinkuin taehdet
yli pitkaen Pimentolan,
Sariolan summan salon.
Naein kuiske kaey yoestae, mi kirkkaita kiittaeae:
valon heimoa suurta he kerran siittaeae!
Mut lempi on yoe
ja sokeudella se uhrinsa lyoe.
Kantaa jalo Jauri kalpaa
eestae kansan yoessae hankein.
Samoo voittoretkeltaensae
kimaltavin kilvin, toeyhdoein,
kera hohtovoeisten vankein.
Ja jaeljessae urhon kaey koko kansa
urotoeitaeaen laulain ja kunniatansa:
Kuninkaamme haen on,
haen Turjan auttavi aurinkohon!
Pahat kielet neittae pauloo:
Jo sun jalo Jauri hylkaes,
sievaen Siiran, armaan Aarian,
vanki-orjan, orja-neiden
vierellae nyt viihtyy ylkaes!
Ja Heljae haen nauraa ja itkee ja suuttuu,
ja mielensae tummuu ja mustaksi muuttuu.
"Haen hylkaes mun!"
Voi, haepeaeae, murhetta unhoitetun!
Ilkkuu impi: "Orjaa lemmit!"
Sinkoo sulho: "Lemmin, lemmin,
siron, noeyraen Siira-orjan
sekae valtiatar Aarian
vaelillae vain enaeae emmin!"
Naein Heljae: "Siis tiedae, jos herjasit mua,
mun lempeni ammoin jo herjasi sua,
sun kanssasi vain
ma karkelin, kyllin jo leikistae sain!"
Ja haen katsoo alta kulman
jumalien julmaan Jauriin,
ja haen naekee peikon pahan
sulhossansa, pakoon suorii,
karkaa lailla aran kauriin.
Ja Jauri haen viettaevi voittonsa juhlaa,
haen leikkivi, laulavi, lempeae tuhlaa
ja maljoja juo
ja uhmansuukkoja vieraille suo!
Havahtuivat Iki-Taatot
tai vaehillae, turman naehden,
jyraehtivaet tuomionsa,
kirjoittivat taehtiin kirot
ihmisluonnon heikon taehden:
He nousseet on taivaan tahtoa vasten,
tosi tulkohon leikistae tuhmien lasten.
Ijaet itsekseen
he kaeykoehoet, outoina toisilleen!
Hiipii luo jo hieno Heljae:
"Omas olen, vaikka orja!"
"Et sa ole oma Heljae,
tuosta tunnen oman Heljaen,
ettei mua lemmi sorja!"
"Sua lemmin, ah, Heljae, mun armaani ankein!"
"Ole Jauri et, Jauri on orjana vankein!"
He on sokeat, voi!
taru tumma taeae Turjalle suurelle soi.
Heljae, kovan onnen orja,
heittaeae helyt, hylkaeae suvun,
haeipyy yksin tummaan yoehoen
vyoetettynae pakkopaitaan,
kaapuun katujoiden puvun.
Naeyt kummat haen naekee, haen tukkaansa raastaa,
haen sankarisulhosta suuresta haastaa:
"Te porttinne naeae
haent' ylhaeistae varten, oi, ylentaekaeae!"
Jauri, rakkauden sokko,
riisuu kypaeraen ja kalvan.
Sydaemensae paeivaeae etsein
painuu Turjan pimentoihin
lailla vaeltajan halvan.
Haen kanteloon vaihtavi jousen ja miekan.
Naein soitto soi sokean kanteleniekan:
"Tule syliini mun,
sa varjo kaunihin kadotetun!"
Iki-Heljae, Herran nainen
teillae parannusta saarnaa:
"Laupiaat ja noeyraet olkaa,
ettei ylpeyden laine
niele elon onnen kaarnaa.
Mun katumustaakkaa taeytyvi kantaa,
siks kunnes haen saapuu ja anteeksi antaa,
valon sankari tuo,
tuli Herran, mi surmaa ja uudeksi luo!"
Jauri, kaihon kannelniekka
suree sydaemensae paulaa,
maita matkaa, uupuu, vaipuu,
murtuneena, hapsin harmain
yhae lemmestaensae laulaa:
"Niin kauan on arvoa, ah, elaemaellae,
kuin kaunis on Heljae maan pinnalla taellae!
Tule syliini mun,
sa varjo kaunihin kadotetun!"
Vyoeryy valon jumalasta
saapuvasta ylhae maine.
Ikaevoeipi Iki-Heljaeae,
ihannetta ihmismuodon
laulu niinkuin meren laine.
Ja jaeljessae laulajan kaey koko kansa
kera itkien untaan ja murhettansa:
"Tule syliini mun,
sa varjo kaunihin kadotetun!"
Sinis kaikuu Jaurin kannel,
kunis hehkuu Heljaen usko.
Vaelillaensae yoe on vaeljae.
Niin he kiertaeae toisiansa
niinkuin aamu-, iltarusko.
Yhae taeaellae he kulkee, vaikka ei naey he,
yhae toistaan ja rauhaansa etsien kaey he.
Jos saavat he sen,
se hetki on heimomme valkeuden!
VALOHAeMYAe
PIILIPUU.
Vieno, himmee, hopeainen,
haviseva haaveen puu,
nuoruus-unelmani lainen,
yli virran kumartuu.
Meri kutsuu, laine laatii,
vetaeae vuolas salmensuu,
raita vapaan rannan vaatii,
ikaevaeaensae harmaantuu.
Haermae vesipeilin peittaeae,
nousee valju, kylmae kuu.
Talviyoehoen varjon heittaeae
pitkae, jaeinen piilipuu.
LAeHTEET.
Heleinae hersyvaet, virtoina vierren,
jaelleen kyynelten yoe-syvaet laehteet,
vierivaet virrassa kultaisin helmin
muinaisen onneni viimeiset taehteet.
Kultaisin helmin, tuikkivin taehdin
muistot kalvossa paeilyen uivat,
kaikki ne nousevat lauluin ja kuvin,
unelmat, jotka jo unhottuivat.
Kaikki ne kiertyvaet seppeleen lailla
ympaeri kaihoni aurinko-haamun:
yhtae on armas se ehtoossa elon
kuin oli koitteessa alkavan aamun.
KEVAeT-UNTA.
Ilman haemylaineet hienot,
puiden punerrukset vienot
huolii himmenevaen maan
kevaet-unten purppuraan.
Taivaan kantta leuto-saeinen
soutaa taehti yksinaeinen,
niinkuin pursi hopeisen
suvi-oeisen joutsenen.
Haaveet heijaa maassa, puussa,
suvihaaveet huhtikuussa.
Helaehtelee herkkae jaeae,
pajun virpi vaeraehtaeae.
Oksat unelmista taipuu,
onnen odotusta vaipuu.
Taivas kuulas yoetae maan
syleilee kuin armastaan.
VARJOON PAINUJA.
Naeaethaen, naeaethaen mun otsallain
on tuskan ja kuoleman hiki,
anna mun yksin yoehoen mennae,
astuit jo liian liki!
Anna mun varjona painua hiljaa
korpehen humisevaiseen
maettaeaelle vaipua, ruohona heraetae
aamuhun sunnuntaiseen!
KUU VALKEA KAeY...
Kuu valkea kaey
yli kattojen kimmelpintain
vait, ympaeri yhae....
Yoen suojeluspyhae
haen on sekae kaersivaein rintain.
Kuu valkea kaey,
tulijumala tyyni ja lempee....
Ovelta ovelle,
povelta povelle
valahtaa vaippansa hempee.
Kuu valkea kaey
kuin kuoleman siunaus kulkee
Taeht'yoen salahuntuun,
olon autuaan tuntuun
haen raukeat silmaet sulkee.
SOUTAJA.
Muistelen taehtiae menneen talven,
silmiae kultaiseni.
Poies multa silmaeinsae loiste
ijaeksensae meni.
Soudan, soudan viherjaeae vettae,
kuuntelen laulua laineen.
Turhaksi tunnen elaemaen onnen,
turhaksi maallisen maineen.
Olipa mullakin koeyhaellae kerran
kartano kauneinta kultaa.
Nyt on mulle maailma kaikki
mustaa turvemultaa.
Soudan, soudan viherjaeae vettae,
ruuheni vaipuu, vaipuu.
Hiljaa, hiljaa solisee viileen
lainehen laulava kaipuu.
SUVILEMPEAe.
--Tyttoeni, tyttoeni kultatukka,
saerkijae sydaenten!
Miksi sa armas auringonkukka
hymyaet kaikillen?
--Lienen ma nuokkuva nurmenukka
taittuva tiellesi sun!
Varsani, varsani mustasukka,
miksi sa muserrat mun?
UNEKSIJA.
--Halla hyyti uni-kukan hauraan.
Uneksija, heraeae, tartu auraan!
--Ah, en voi, en enaeae koskaan heraeae.
Itken unelmani kultateraeae....
MAININGIT.
Mainingit vellovat puolehen maan,
hiekkarantahan rauhaisaan,
raukeaan uupuen uinailuun
helle-paeivaenae heinaekuun.
Vaieten vierivaet viestit veen
rannan raitojen siimekseen,
tarinat hyrskyjen haemaertyvaein
auringon laeikkaenae kimmeltaein.
Vasta kun yoe saa ylitse maan,
havaa haltiat haudoistaan
himmeaeaen siintoon, helmihin kuun
lainesormien soitteluun.
Silloin ne yoellistae purjehtijaa
Vellamon virsillae tuudittaa.
Jaeaevaet jaeljet laulelon taeaen
ainiaks sieluunsa kimmeltaemaeaen.
KUIN SYKSYN PAeIVAe HIMMEE...
Kuin syksyn paeivae himmee elon kehrae painuu
paein iltaa ikuista ja helmaa maan,
kuin pisar, lehti, taehti, hetken helmet kaikki,
pois raukeaa se rauhan Nirvanaan.
Ah, autuasta heittaeae tiedon, tahdon taakat,
vajota, sulaa sieluun suurempaan,
tummuuden siivin soutaa ikuisuuden yoehoen,
kadota kaikkeuden unelmaan.
FINGALIN LUOLA.
Katveessa kalpeassa
basaltti-pilarikon,
siinnossa jaeisen sinen
unta ja taikaa on.
Soiluvat, soljuvat
alhaalla aallot
muistojen laulelon.
Rotkojen seiniltae hohtaa
sieluja helmien,
kuultaa himmeaet haaveet
vuosien myrjaadien.
Tippuvat, tippuvat
kyyneleet kylmaet
puikoista pylvaeiden.
Kuilujen yoestae soi kuin
kellojen helinaeae.
Pisarten ikuinen itku
paasille soimaan jaeae
ollutta, mennyttae,
kristalli-kukkain
kelmeaeae paeilyntaeae....
MEDUSAN PAeAe.
Sinae olet turmellut sukuni suuren
isaestae lapseen,
langennut raskaana lumena murheen
hapsesta hapseen,
hiiltaenyt haaveen, tahdon ja kunnon
myrkyllae salaisen turmion tunnon!
Katson ma kunne, aina ma naeaen
Medusan paeaen!
Tappanut olet jo taattoni armaan,
minae lien toinen;
jokainen on, ken kasvosi naeki,
tahtosi loinen!
Orjana jaksa en enaeae ma nousta,
kaeyttaeae en heimoni kalpaa, en jousta.
Herpoaa kaesi, kun eessaeni naeaen
Medusan paeaen!
KOLME TYTTOeAe PIENTAe HE SURMASI...
(Maeterlinck.)
Kolme tyttoeae pientae he surmasi naehdaekseen,
mitae kullekin oli kaetketty sydaemeen.
Oli ensimaeinen onnea tulvillaan;
veri maahan pirskui ja katso, kasteesta sen
kolme kohosi pystyyn kaeaermettae kaehisten.
Oli sydaen toinen hyvyyttae pelkkaeae vaan;
veri maahan pirskui ja katso, kylvoestae sen
kolme kasvoi karitsaa kaunoista niitullen.
Oli kolmas onnettomuutta tulvillaan;
veri maahan pirskui ja katso, hurmeeseen
kolme enkel-lasta laskeui polvilleen.
SIMPUKKA-SYDAeN.
Ah, sydaen, turhaan kuoloas oon surrut.
Vain kasvaaksesi hetkiseksi murrut!
Sa helmen sait, kun surun kuorees sulit,
sa kadotit, ja kauniimmaksi tulit.
Naein jumalille lempikorun loit sa,
pololle haltijalles aarteen soit sa.
Sa simpukkani sairas, kiitos sulle,
ah, tuskastakin, jonka tuotit mulle!
Kuink' oisin sua ilman koeyhae, pieni!
Sun kanssas jumaloihin kulkee tieni.
AAMUKUVA.
On aikainen aamu.
On auringon varhainen valtakunta.
Elo elpyy ja nuortuu.
Kaesivarret Maa-emon sorjina suortuu;
se on heraeaevae lapsi,
min itkusta vielae on kostea hapsi;
oli yoellae se naehnyt synkeaeae unta,
sitae saeikytti haamu;
mut aavehet kauhun
jo armaassa aamussa unhottuivat.
Yoen usvat nyt uivat
sen yllae kuin satujen vaelkkyvae perho,
kuin auer ja ruskoisten hattarain verho,
kuin kaaret kaunihin uhrisauhun....
Ne nousee liepeiltae lempeaein lehtoin
kuin puolesta lempeaein elaemaen-ehtoin;
oi, ettae taas kukkia tulvis maa
ja tuoksuis yrtit ja ruusut aukeis
ja siivet kantaisi taivojen taa
ja kaikki maailman kahlehet laukeis...!
On aikainen aamu
Valo leikkii ja laeikkyy,
uni vaeistyy ja vaeikkyy....
Ja kangastus kaukaisen, armahan kuvan
ui silmissae autuaan havahtuvan.
TULPAANIT.
Tulpaanit nuokkuvat
naljaten naurain,
syttyen riemuhun
sydaemin haurain,
kaivaten kaunetta
maljakon, korin,
naeyttelypoeytiae
markkinatorin.
Palvovat liekkejae
varjojen mailla
auringon tyttaeret
aatosta vailla,
keinuen, kirmaten
keskessae pauhun,
katveessa saehkoejen,
kierteessae sauhun.
KORENNOT.
Korennot heijuvat hehkussa illan
yllae kuulaan, viihtyvaen veen
lailla siintaevaen smaragdi-sillan
kortepylvaeaestae kortteeseen.
Saeteistae painuvan paeivaen luotu,
kultainen perho, hetkesi lyoe:
keinuvan lumpeen umpussa suotu
sulle on hauta ja ikuinen yoe!
Vaerisee rusko, kauneusmurhan
partaalla niinkuin se vaikerois.
Itken kuoloa korennon turhan,
ruskon myoetae mi raukee pois.
ANDALUSIATAR.
(Musset.)
Povi niinkuin syksyn salo,
silmae niinkuin musta pii,
hipiaellae kalvas palo:
tuo on Barcelonan valo,
markisitar d'Amaegui!
Katseillansa saeihkyvillae
syttaeae joka sydaemen!
Mun haen on, mun yksin, sillae
saeilaellae ja saevelillae
suloistani suojelen.
Mun haen on tuo kuuma kukka,
ripsisilmaensae on mun,
jalankaarre, silkkisukka
ja tuo tumma hulmutukka,
laineisiin min uppoun.
Mun haen on tuo joutsen vieno,
uiva utuharsoissaan,
valkovarren viiva hieno,
kautokenkae, kaesi pieno
alla valkohansikkaan.
Mut jos ripsen alta salaa
salaman vain silmae lyoe,
koko Kastilia palaa,
saeilaet surmantoeihin halaa,
monta silmaeae peittaeae yoe!
Kenpae arvas hurmioita,
joita hurja mulle soi,
kenpae laski suuteloita,
lemmen kuiskehia noita,
jotka yoehoen huminoi!
Kenpae arvas aamujansa,
kuinka sorja sirkuttaa,
kun haen pauloo poveansa,
vyoehoen kirjosolkeansa
sormin siroin solmiaa!