Liesilauluja by L. Onerva
L >>
L. Onerva >> Liesilauluja
Hovipoika, airueni,
kaeykaeaemme yoen helmahan!
Laulajaiset armaalleni
laita, jotta rakkauteni
raikuu yli Espanjan!
ILTA.
Paeivae laskee, viihtyvaet vienot veet,
ruskossa uivat rannat kyyneltyneet.
Lakkas sirinae sirpin, haelinae tyoen.
Kylaeinen kuisti verhouu vaippaan yoen.
Kaikk' on hiljaa, taloset veraejineen
vetehen kuultaa. Taehdille yksikseen
Halli vain haukkuu. Arasti akkunan alla
tyttoenen hiipii niitulla kimaltavalla.
MERIHELMET.
Kaiu merihelmein kannel,
vieno virpiviita soita!
Maa ja taivas, kaikk' on taeynnae
mielikuvain karkelolta.
Kutoo kuudan kirjo voeitae,
heittaeae helkkyvaeistae routaa.
Unet jaeisen veden reunaa
niinkuin joutsen parvet soutaa.
Kuultaa merenpohjan yoestae
haaveen kummat kultakennot,
helaa meri-menninkaeisten
simapillein aeaenet hennot.
Heraeae loihtuun, syttyy hehkuun
kivettyneet kaunomuistot,
halki kuolon kuvastimen
puuntaa koralliset puistot.
Siintaeae simpukkaiset riutat
sydaemestae synkkaein vetten,
kimmeltaevaet kimalaiset
niinkuin etsinnaessae metten.
Soiko ilma? Vaiko taeaellae
sielussa vain outo jokin?
Saaren merellisen yllae
lyoevaet siivet myrskylokin.
PILVILINNAT
VAELTAVA APOLLON.
Ma laps olen Leton lempeaen
ja korkean Aurinko-Taaton,
sain syntymaelahjaksi laulujen maat,
runo-impien valkean saaton.
Sain mielen-ankean ainaisen
ja vaeltaja-sauvan kaeteen,
sain soittimeks sykkivaen sydaemen
ja kieleksi paeivaen saeteen.
Myoes kauas-ampuja katseen sain....
Kaikk' yllaetaen kohtalon nuolet:
elonlangat tiedaen ma lyhviksi
ja pitkiksi elaemaen huolet....
Sitae rakkaampi, kauniimpi, kalliimpi on
joka helkkyvae riemun hetki.
Mun retkeni tomun lapsien luo
on auringonsaetehen retki!
Mun tieni vie sykkivaein sydaenten luo.
Ken antavi laulun parhaan?
Mua temppelin harjalta vetaeae pois
halu hukkuvain hetkien tarhaan.
Mua Olympon onnesta vetaeae pois
halu huolihin ihmislasten.
Mun harppuni heljae helistae voi
vain ihmisen rintaa vasten!
On muuten mykkae Muusien suu
ja tyhjae mun marmoripaeaeni,
jos ei sieltae ihmisen ikaevae soi
ja ihmisen tyttaeren aeaeni.
Vala kultia Aurinko-Taattoni suur'
yli karkelokenttaein maisten!
Tuost' onnesta turhasta osani vien
ja neidoista kuolevaisten!
Otan aurinko-morsion itsellein
syvaen tummuuden kartanoista,
ja tuon kun ma vaatetan valkeuteen,
ei valkeampaa ole toista!
Haen vaelkkyy ja helkkyy ja helisee,
haen syoemmensae soitoksi lainaa,
ja haentae ma kiitaen, jos paeaehaeni ken
runoniekan laakerit painaa!
PILVILINNAT.
Asunut ma olen noissa
kirkkahissa, korkeoissa,
kauan, kauan, aina, aina:
suven nuoren sunnuntaina,
vielae paljon myoehemminkin
haelvettyae aamun haeivaen,
askarteessa arkipaeivaen.
Uupuessa elon sotiin
sinne palannut kuin kotiin.
Siellae oli
lapsuuteni armas kehto,
tarun, lemmen, mielikuvain
ensimaeinen leikkilehto.
Oli kehto ruusupuinen
tuolla ruusuprinsessalla,
tuutijana hymysuinen
haemyn tytti taivahalla.
Ajat vieri, ajat muuttui.
Lakkas lehto tuutimasta
unelmien ruhtinasta.
Kovat vallat leikkiin puuttui.
Iski tulta ukon nuoli,
iski puhki terhentarhain:
laukes lumot haaveen harhain,
kaikki linnan ruusut kuoli.
Katsoin niinkuin havahtuva;
uusi oli maailmankuva
edessaeni, ensi kerta
katse kiersi yltae, alta,
silmae kantoi laajemmalta.
Naein ma maita tuhatluvun,
naein ma viisi valtamerta,
kaikki taeynnae elaemaetae
kuolevata, syntyvaetae,
tyoetae turhaa kumman suvun
muuttuvaisen, murtuvaisen,
vailla maeaeraeae matkaavaisen
oudon johtotaehden yoessae,
oudon voiman pakkotyoessae,
voiman, jok' ei saeaestae lastaan,
joka etsiessaeaen uutta,
luodessansa ikuisuutta,
nousee itseaensae vastaan....
Lausuin julki julman lain:
Kuink' ei sortuis pilvilinnat,
arat, herkaet ihmisrinnat,
sortuuhan myoes kivilinnat,
pantsar-pinnat;
katoo kaikki, mitae tehtiin,
mitae naehtiin,
kuink' ei katois haavekuvat,
hengen hennot tuulentuvat!
Kyynel puhkes silmaestaeni,
vedet viljat, kuumat juoksi
kaikkien ja kaiken vuoksi.
Onko edes Styxin luona
vaiva suurempi kuin meillae!
Mit' on kuolon virran kuona
verrattuna kaikkeen siihen,
mikae vyoeryy elon teillae!
Mit' on kylmyys Lethen laineen
verrattuna polttoon meidaen,
kaersimykseen hengen, aineen,
tuskaan maeaeraettoemaeaen, jonka
tuottaa liekit maailmanpalon,
jot' ei saada sammumahan,
vaikka vuotaa valkeahan
kyynel- sekae hurmevirrat....
Soppeen salaisimman salon
kuuluu Tuonen neitten pirrat.
Kaesi julma tarttunut on
elon katkeavaan lankaan,
pirstoo kauniin kirjokankaan!
Silmaelauta hiljaa vaipuu....
Sielu itkee vanhaa untaan,
rinnan taeyttaeae turha kaipuu
lapsuus-onnen valtakuntaan....
Pilvilinnat, taivaankaaret,
ulapalla avaruuden
rauhan hempeet hoeyhensaaret,
jumalien uhrikunnaat
haemaeraessae ikuisuuden,
seestykaeae, oi, jaelleen meille!
Ihmettae ma rukoelen,
saedekehaeae kaersineille....
Silmaelauta hiljaa vaipuu....
Maa jo jalkain alta haipuu,
kulkee niinkuin kultalangat
pyhaet haaveet paeaeni yli,
loihdut vanhat mielen valtaa,
aukee, aukee kadotetun
paratiisin lauha syli....
Pilvilinnat!
Paeivaen nousten, pimeen mennen
kauniimmat kuin koskaan ennen,
samat, eikae sentaeaen samat,
surun suuren suurentamat!
Mahtuu sinne kaikki kansa,
ei vain jotkut, ei vain sadun
prinssi kera prinsessansa.
Jokaiselle valmistettu
sija mieluinen on siellae,
kenkaeaen ei oo toisen tiellae,
vieras, outo, siell' ei kukaan,
kurjinkin saa tulla mukaan.
Naeen, kuulen:
kulkee kaukotaivaan rantaa
ihmisjoukot sankat, taajat,
onnessansa suuret, laajat.
Rauhan palmut valkeet hohtaa,
paeivae paistaa, hyvyys johtaa....
Pyoerryttaevaen pyhaet kuvat
takaa ajan ankeen, tumman,
takaa taiston, surun summan
sielun silmaeaen seijastuvat.
Syttyy sydaemehen usko
niinkuin pilven paltehella
punertuva aamurusko.
Sortuu, vaipuu,
vaipuu vahvat kivilinnat,
sortuu heikot ihmisrinnat,
vaan ei sorru
ihmishengen pilvilinnat!
Murtuu paeaemme paeaeltae majat,
mutta raunioilta kasvaa
kaunihimpain rakentajat,
niiden, joiden heljaet kuvat
nyt jo kaukaa
verhon takaa
sieluhumme kangastuvat.
Uupuessa elon sotiin
sinne palaamme kuin kotiin.
HAeAeBALLAADI.
Kuuluu torvien toitotus
ja sadan kavion jymy.
Vuoret kaikaa ja toemisee maa,
kun ritari haeitaeaen ratsastaa
morsion nuoren rinnalla.
Mut morsion nuoren huulilta
on kuollut nuoruuden hymy.
"Neiti marmorin-valkoinen,
mihin hukkasit silmaesi saeteen?
Ole ihana impeni onnekas,
et vanki sa oo, vaan valtias:
haeaekellomme, kuuletko, vastaan jo soit
Saat kaiken, min ihminen saada voi,
saat kullat ja paeaerlyt kaeteen!"
"Ritari hurmehen-punainen,
on toinen ylkae jo mulla.
Punaverkana puuntavi kirkkoties,
vaelillaemme istuu murhattu mies.
Varo kostoa valkean vainajan:
vie toisen meistae haen hautahan,
ei koskaan me kirkkoon tulla...."
Ritari hurmehen-punainen
naein huus: "Vaikka henkeni hinnan
se maksais, niin sua suutelen
ja kuolleiden haamuja pelkaeae ma en!"
Kaevi ritari syliksi morsiameen:
sai suihkavan surman sydaemeen,
veri purppuroi rohkean rinnan.
Neiti marmorin-valkoinen
naein kuiskaili: "Paeivaet huolen
jo paeaettyy, jo paeaesen ma vihillen
sun kanssasi, sulhoni ainoinen...."
Ja haen nauravi, nauravi, nauravi vaan
ja kalpeilla karkeloi huulillaan
ilo kaamea mielipuolen.
Kuuluu torvien toitotus
ja sadan kavion jymy.
Vuoret kaikaa ja toemisee maa,
kun ritari haeitaeaen ratsastaa,
ritari hurmehen-punainen
ja neiti marmorin-valkoinen
huulilla hullun hymy....
HIIDEN JUHLAT.
Nousee tumma tulva-uoma,
huuru Vesi-Hiiden luoma.
Turja taikoo, lieju liikkuu,
kaarnat kukkasina kiikkuu!
Lieju laulaa, Hiisi huokaa:
"Imen maasta madonruokaa,
kannan pintaan halvan, huonon,
parhaan painan pohjaan vuonon.
Kulta virtaan orjat mullan,
mutavirtaan orjat kullan!
Sukeltaukaa Hiiden sukuun,
vesitaeiden, -myyraein lukuun!"
Turja taikoo, Hiisi voittaa,
syoejaettaeret yoestae soittaa:
kaikki juhliin liejun alle,
tietae tehkaeae Mammonalle!
VANITAS VANITATUM.
Niinkuin raskahat rattaiden raiteet
vuosien viivat viiltyy.
Maantien reunalle muistoja, toivoja,
kukkia kuolleita hiiltyy!
Niinkuin jaeaen yli aaveiden tiuvut
menneiden muistelot helkkaeae.
Tieteet ja taiteet, helyae, korua,
aurinko-poelyae pelkkaeae!
Niinkuin tuhanten askelten arpi
elaemaen jaeljet syoepyy.
Aamun sankarit sairaina, hiljaa
tomuhun, tuhkahan yoepyy....
UKKOSTA.
Kannella yoen on kumea jyrinae,
kohtalon neitojen vaerttinaen hyrinae.
On ilmassa jotakin raskasta, maetaeae,
on mielissae murhetta, valhetta, haetaeae,
on jotakin liikaa ja jotakin puuttuu,
on tunto: sen muuttua taeytyy, se muuttuu!
Mut vielae on elolla entinen leima:
kaey toisaalla leikki ja karkelon keima
ja toisaalla veljet sorretut huokaa
vapautta vaatien, kerjaeten ruokaa....
Ja missaeaen ei tyyssijaa lie tasapainon,
on aika ahdingon, syyttoemaen vainon;
ei kenkaeaen toistansa ymmaerrae, kuule,
ei tuomion paeivaeae tulevan luule....
Vain vanhat mummot virsikirjat eessae
nuo istuu huojutellen, silmaet veessae
ja huokaa painain kaeden sydaemelle:
on aika valmis Antikristukselle!
On mennyt mielistae tarmo ja kunto,
on parhaillakin vain tyhjyyden tunto,
he toisaalle pyrkivaet, toisaalle mennen,
he uutehen uskovat, ollen kuin ennen,
he tahtovat hyvaeae ja tekevaet pahaa,
he ihannetta itkevaet, palvoen rahaa,
myoes ne, jotka kauneimmin soittavat suuta,
eivaet elaemaessae tunnusta sukua muuta
kuin virkaura-veljen ja rahamies-langon,
ja siskon siivillae yoellisen "tangon".
Ei sankari uskalla olla kukaan,
siks kaikki kaey vanhan ja totutun mukaan!
Kohta, kohta jumalat suuttuu,
maailman muodot murtuu ja muuttuu!
Mut lapset nuoret naekee nuorta unta,
he marjatiellae kaeyden laulelee:
ei mikaeaen peloita, ei pahaa tee,
on kaunis, kirkas Luojan luomakunta!
Naein lapset nuoret naekee nuorta unta.
KULKURI.
Jaloin uupuvan raskain
suurkaupungin katuja polen,
ma unohtaa tahdon,
miten orpo ja onneton olen.
Ma unohtaa tahdon
melun, melskeen ja ihmishumun,
jo kaikkea katson
kuin laevitse verhon ja sumun.
Sydaen lyoemaestae lakkaa....
Kai jaeaeksi ja puuksi jo turruin;
sydaentuskien taakkaa
ma kannoin, kunnes ma murruin.
Sydaen lyoemaestae lakkaa....
Jo aikakin on sen laata.
Hyv' yoetae, ihmiset kaikki,
nyt laps kaey maata....
NIMETTOeMAeN SANKARIN KUOLEMA.
Ma suurta uneksuin ja tahdoin hyvaeae,
ah, kaikille ja en vain itselleni,
ja kaikki unelmani hukkaan meni:
viel' ihmispolot huokaa vapahdusta....
Ja on kuin oisi sora-aeaentae soinut
mun kanteleni, tytaer surutarten,
siks ettae soimaan jaei se kaipausta,
kun luotu oli uutta maailmaa varten.
Ja on kuin oisi kylvaemaeni aatteet,
nuo jumalaiset, saaneet orjan vaatteet,
kuin oisin siroitellut hiekkajyvaeae,
mi milloinkaan ei heelmaeae kantaa voinut.
Jo variseepi elon keitaan puu,
jo tuonen varjo yllein laskeuu.
Ja laskekoon, en tahdo sitae siirtaeae:
on silloin aika tullut, vuoro mennae,
kun hengen nuol' ei entisellaeaen lennae,
tuon tiesin, enkae pyytaenytkaeaen piirtaeae
ma koskaan nimeaeni elon hiekkaan.
Ma muille suon tuon maineen korun viekkaan.
Ma unhoon hukun, enkae sentaeaen huku:
kaey jaeljessaeni suuri surman suku,
tuo uljas, joka kaikki kaersii, antaa
ja kuolla tohtii unelmansa vuoksi,
mi aikaa uutta ummussansa kantaa,
tuo kaunis, joka vuoksi kauniin kaihon
voi kerjuusauvaan vaihtaa konnun, laihon
ja heittaeae henkensae ja elaemaensae
vain pitaeaeksensae paeivaeae taehtenaensae,
mi tietae viittaa, vaan ei paeaestae luoksi.
Voi teitae, teitae haevaeistaeaen ja lyoedaeaen
taas, niinkuin muistan itseaeni lyoedyn,
vaan ette horju vuoksi oman hyoedyn,
vaikk' iskut vastaan satamalla sataa
ja salakytaet kantapaeillae mataa!
Ma teitae muistain keveaemmin kuolen,
kuin voittaja kaeyn rajan tuonne puolen....
Ma paljon tehdae pyysin, vaehaen mahdoin.
Ilkkuu tyoe, min kerran tehdae tahdoin:
Sa hullu mies, miss' on nyt untes ummut,
miss' on nyt kylvaemaesi kukkaiskummut!
On eessaesi vain aavat eraemaat,
ne poroks polttaa unet urhokkaat,
kaikk' karavaanit hautaa puolitiehen
ja ensiks sun, sun hullun matkamiehen!
Ja viholliset pilkkaa: pivo tuhkaa
sa olet nyt, kun kuolon kaesi uhkaa,
sa ylpeae, mi luulit: ihmisaivot
vois olla ihmisonnen kultakaivot!
Nyt, taipumaton, vihdoin taltut, taivut
ja noeyrtyvaenae ristin juureen vaivut?
Niin, vaivun, vaan en valjun ristin juureen,
ma vaivun kaikkeuteen ikisuureen,
yoehelmaan jaelleen hellaen maailmansielun.
Kuin pisar mereen, avaruuteen taehti,
niin vajoo sielu sinne, kusta laehti.
Mut kuolossakaan untani en jaetae,
ma elaen alkuvoimain elaemaetae
taest' alkain, liikun tulen, tuiskun lailla
naeill' elon entisillae taistomailla
ja niitae tahdon auttaa, joill' on haetae....
Naein ijaet laeikyn eespaein elon vuossa,
oon myoetaelaulavainen laine tuossa....
Kuin mahla nuori virtaan kevaeaen puissa
ajasta aikaan, hermosaeikein syvin
ma omiani suojaan, ohjaan hyvin,
myoes sykin tahtiin kanssa urhon rinnan
ja kannan, nostan kalpaa taisteluissa
eest' uskoni tuon saman, suuren yhae,
min vuoksi annoin elaemaeni hinnan,
siks kunnes koittaa ihmisyyden pyhae....
KUVIA UUDENVUODEN-YOeNAe 1916.
Tulipalo-pakkanen
ilmoja viiltaeae,
lailla jaeaepuikkojen
kyynelet kiiltaeae;
maassa ui huura,
kuoleman kuura....
Silmissae peikkoja,
luuranko-kalloja,
valjuja veikkoja,
kuu valo-varjoja,
Tuonelan karjoja,
yoen tulipalloja,
kummituskuvia....
Veripuna-paeivaet
toistaen ilvein
ilmeitae hurjia,
ryysyjae kurjia,
surman suvia
palteille pilvein
kauhun haaveina,
kalmisto-aaveina
riippumaan jaeivaet....
Mikae hetki nyt lyoe?
Taeae hornan on henkein
karkelo-yoe.
Mik' on tienoo taeae,
min kietovi jaeae,
kuva liikkumaton?
Ei ihmisten maa.
Vaipunut maailma se on.
Edessae sumua,
huutoa, humua,
tulta ja myrskyae,
aaltojen hyrskyae....
Pinnalla erheiden
kirjava satu,
pohjalla Salliman
ikuinen latu:
seuraus syystae,
renkaasta rengas,
tuskien kyystae
murhe jalo,
murheesta valo,
valo ja hyvyys
ihmisten vaivaan.
Naein ovat vaikeat
tiet, ah, taivaan
ja onnen varman!
Ei voida muuntaa
lakia Karman,
ei Arjunan suuntaa,
Maailmat vaipuu,
nousevi toiset,
teot hukkuvat
toisten tieltae;
ijaeti polttavi
ihmisen mieltae
murhe ja kaipuu.
Kaey sfaeaerien soitto:
aamun on voitto!
Tohtiiko ken
naehdae sen voittavan,
tunnoin kirkkahin
katsoa silmihin
suurena koittavan
valkeuden?
Elaeaekoe ken
laepi terhenen?
Jaksaako ken
uskoa untaan,
kulkea hyvaenae,
korkeena, syvaenae
huomenen valkeaan
valtakuntaan?
On ilmassa uus,
pyhae sointuisuus.
Mut kytkemae on
kovan kohtalon,
ken kuuntele ei,
ken uskonsa uhriksi
menneelle vei!
Ken pysaehtyy,
sen kiertaevi syy
ja ikuinen jaeae,
yoe liikkumaton,
kuvat kalmiston:
vaipunut maailma se on.
SYDAeN!
Sydaen, nyt kasva ja suurru,
uskohon uutehen juurru!
Pois jaetae hourehet hullut,
pienen onnesi miete,
taikka on loppusi tullut!
Taikka sun sitoo
pettymyksien liete,
voimasi nitoo
murheen muratti tumma,
tyhjyys on tultesi summa!
Taikka sa sammutit syyttae
liekkisi, jonk' oli maeaerae
syleillae aeaerettoemyyttae;
poroksi polttaa vaeaerae,
leimuta, lyoedae
kattohon taivahan kuvun
vuoks koko ihmissuvun!
PORTTI-TOKKO.
Vaeltaa vanha Portti-Tokko,
jalkapuoli, puolisokko,
muinoin pelimanni oiva,
nyt vain maailmanrannan tiellae
armopaloin askaroiva
kerjaelaeisnae almun, rahan,
kumarassa, murhemiellae.
Usein, naeaetsen, tuntuu siellae
Tanssi-Tokon rintaluissa,
joissa ennen polskat raikui
niinkuin linnut kesaen puissa,
synkkae syttoe kaihon kumman,
silmaessaekin kyynelhaeivaeae,
niinkuin hellaeae "hyvaeae paeivaeae"
tekis mieli lapsen tumman;
se se tullen iki-illan
kutois kauniin muistonsillan
ilopaeiviin kadonneihin,
pito poeytaein pikareihin,
korvais saerpimen ja keiton
sydaemessae virkaheiton.
Vaeltaa vanha Portti-Tokko
jalkapuoli, puolisokko,
kerjaelaeinen almun, rahan,
kompuroiden kotipuoleen,
kotipuoleen kuolemahan.
Huokaiseepi, henkaeiseepi,
jalkatyngaen oikaiseepi
maantien viereen pitkaeksensae.
Tuumaa: "Lepaeaen taessae hetken,
aina ehdin taemaen retken,
ei lie taessae juoksun taksaa,
menen minkae lystiksensae
hevoseton kenkae jaksaa;
korpi koti kulkijalla
taellae ilman kannikalla!
Mitaes tuosta, kunhan vainen
evaeslaukku paisuvainen
oisi taessae vierellaeni!
Ylimmaeinen ystaevaeni,
ehompi kuin evaeslaukku
oisi sentaeaen pieni naukku
tuohon vanhaan arpirintaan,
vaikka ehkae vanhaan hintaan:
Jos vain joku Tokon juotti,
vinkuis vielaei polskan nuotti,
vielae kaesi kankee solkkaa
katrillia, sottista ja
mamsel Netan valssia ja
Risu-Miinan kuolinpolkkaa.
Hohhoh jaa, ei taida kenkaeaen
enaeae maailman aikaan taehaen
viettaeae pitoja ja haeitae!
Hyh, ken huolisikaan naeitae
nykyajan aeksypaeitae
jalkapuukseen miehelaehaen!
"Suokaas, nuori neiti, lantti",
noin jos lausun, niinkuin tantti
heti saarnan pitaeae: "Tokko,
nokkas punottaa kuin kokko;
mikae lienet, viinanjuoja,
vanha varas, laiska ruoja!"
Toisilla ei aikaa almuun,
heili' on kiire voiton palmuun,
parantamaan maailmata,
jotta oikein suora rata
saatais taivaan valtakuntaan!
Karsain naamoin, kyisin kielin,
kitsain, haeijyin, hyisin mielin
tyoentaevaet he Tokon harmaan
tieltaeaen pyhaeiseltae pois.
"Hui hai! Hiton synkkaeae varmaan
heidaen taivaassansa ois!"
Tokko muistaa nuoruus-untaan,
naekee monen heljaen kuvan
silmaekalvoon sokeahan
taehti-yoessae kuvastuvan....
Hyhmae hiipii kannon paeaehaen,
maat ja vedet riittyy jaeaehaen,
sentaeaen leijaa keijut hempeet
vanhan soittoniekan yllae
sulattaen mielen vahan
unikuvain hyvaeilyllae....
Karkeloin kaey kuvat lempeet.
Ja haen kiittaeae, kosteleepi
jaelleen morsion ja sulhon,
joka kukkuraisen kulhon,
joka navetan ja kiulun,
kaikki, jotka iloinneet on
saeveleissae Tokon viulun....
Muistaa myoeskin hollituvan,
joka sokon silmaen yoessae
kantaa saedekehaeae kodin,
jossa tuntemaan haen tuli
kaiken, josta sydaen suli:
sinisilmaet, valkoliinan--
veikot lystit luona viinan,
lieden laemmoen sekae todin.
"Siinae keidas", huokaa Tokko,
nyt kuin tomumaja taemae
sekin maailman haevittaemae!
Pyhaekoulu paras, vaikka
kaikenlaisten tanssipaikka,
harhaan menneen hellae maja,
maan tie-varkaan rahapaja,
koti armas koeyhaen, jossa
harmonikan halpa ilo,
paereliekin pieni kilo
lisaes kiimaa untelossa.
Sadat naitti vanha palkki,
sadat juotti vieno kalkki,
paras paloviina Turun,
paras pappi sydaensurun....
Tokko naurusuin jo nukkuu
muinais-aikain kuvitelmaan,
niinkuin lapsi metsaen helmaan,
kattonansa naavakuusi.
Mielestaensae haeipyy, hukkuu
maailma uusi, aika uusi,
aika aatteen, aika miekan,
mutta oudon vieras, kova
sydaemelle taideniekan,
jolle luona kansan tylyn
jaei vain yksi virka: hylyn.
Tokko vanha siirtyy tieltae,
viulu soittaa muiston kieltae:
Haeaet on jaelleen uljaat haellae,
paeaelle uusi valkopaita,
valmistettu kultalaita
Tuonen neidon vaerttinaellae
Haen, mi lauluja jaei vaille,
vierii isaein laulumaille.
SYYSTAeHTIEN ALLA.
Taehdet syttyvaet syys-yoen yli:
kuololle kypsyy viljaa.
Jaeaehtyen vaipuu aallon syli.
Taivas ja maa on hiljaa,
hiljaa niinkuin valkea hanki,
vaiti niinkuin elin-ijaen vanki.
Piilossa pilven kuin itkevae rusko
ihanin usko....
Ikuiset taehdet, teillae on aikaa,
meillae on vain, ah, hetki!
Miksi kuin ilkkuvaa, tummaa taikaa
taeaekin lyhkaeinen retki?
Ehdimme syntyae, ehdimme kuolla,
ja yhae on paeivaemme pilvessae tuolla.
Missae se viipyy, viipyy yhae
valomme pyhae!
Taehdet kulkevat tietaeaen pitkin....
Lensikoe, lensikoe taehti!
Toivoinko jotain, vainko ma itkin!
Mistae se huokaus laehti?
Taisi se tunkea hankien alta,
taeaeltae ja kaukaa, kaikkialta.
Kajasti hetkisen niinkuin rusko
ihanin usko....
Ikuiset taehdet, teillae on aikaa,
meillae on vain, ah, hetki!
Ijaeisyys, hetki, terhentae, taikaa!
Kaikella sama lie retki.
Kaikki me rientaejaet taehtiae liemme,
auringon helmaan pyrkivi tiemme,
pyrkivi, vaikka ei paeaesisikaeaen.
ijaestae ikaeaen....
MERENKULKIJAT.
Ihmisyyttae, kytkettyae
alkuyoehoen, maahan mustaan,
kauan kalvoi poltto, kaiho,
kauan vartoi vapahdustaan.
Niinpae unten ulapalle,
yoehoen, outoin taehtein alle
laehti hento haavehaaksi,
tutut rannat jaetti taaksi!
Halki hyrskyin haemaertyvaein
unipurren merimiehet
viiltaeae merta viitatonta....
Kesken tummaa tietaeaen monta
vaipuu alle aaltoin syvaein.
Hyrsky, usva venhon eessae,
humu tuulen yksinaeinen,
valkamana jaenkae jaeinen
uran uuden uuttajilla.
Saatto suuri vanaveessae,
laivat, lautat lainehilla,
riemulaulu helkkyvaeinen,
kukkaissaaret, paeivaen manner
lempeae ja leutosaeinen!
Kimmeltaeae jo kauniit kaaret
alkuoeisen heimon yli,
laupiaamp' on luonnon syli,
kukkaa taeynnae kukkaissaaret.
Rakentaapi kansa majan
kurkihirren armaan alle,
huutaa merenkulkijalle
pirtistaensae laempimaestae:
Aika laata etsinnaestae,
naeaethaen, elo ennaettaeae,
saeily, saeaestae, taenne jaeae,
tielle uuvut, ennenkuin sun
untes kevaetpuu kaey lehtiin!
Mik' ol' unta, se jo tehtiin,
hyvae loeyttiin, kaunis naehtiin,
taessae matkan maeaeraenpaeae,
saeily, saeaestae, taenne jaeae,
sato vaivastasi niitae!
Sankar satusaarten vastaa:
Ei se riitae, ei se riitae!
Valkamassa unten haaksi
vaesyy, vettyy, maatuu maaksi.
Katsoin, katsoin liian kauan
kauneuden ylhaeaen soihtuun,
vaivuin ulappojen loihtuun.
Sydaemessae uhripalot
mielikuvain kieltaeae rannan
rauhan merenkulkijalta.
Siintaeae siniyoestae valot,
virvat kaukorantamalta....
Laulaa tuuli aavan meren,
haastaa halu, sylke veren
maasta yhae ylhemmaestae,
tyoestae tekemaettoemaestae!
Jaelleen pursi ylvaes yoepyy
aukeoille aavemmille,
kokka uljas usvaan viiltyy.
Kajo kaukorannan syoepyy
syvaeaen rintaan yksinaeiseen,
rauhatonna sykkivaeiseen.
Sydaen hehkuu, palaa, hiiltyy....
Aalto monet alleen sulkee.
Ijaet sama kaipuu kulkee
sankarilta sankarille.
Tunto tuon ei koskaan totu
valmiiseen, pois tunkee uuteen
katse, tuntemattomuuteen....
Rauhan laaksot, helpot hetket
muille saeaestaeae rohkee rotu,
itselleen vain kauniin surman,
vaahtopaeisen vaaran hurman,
levottomat loeytoeretket.
Ijaen kaiken ulapalla
haavehaaksi tietae piirtaeae.
Joka voitto, muille loeytty
etaeaemmaeksi maeaeraen siirtaeae.
UUDEN IHMISYYDEN KUORO.
Paeivaeaen me nousemme,
auringon ahjossa
taottu on jousemme!
Valkeuden voimalla
maailman voitamme,
vapauden virsiae
vangeille soitamme,
oikeutta vaatien,
lakia laatien
hyvyydellae!
Itselle ankarin,
toiselle hellae,
laki on sankarin!
Oman rintamme taulu
ylin maeaerae on jousten.
Naein sankarilaulu
soi ilmoille nousten:
Yloes yoestae me kaeymme
ei mielellae herran,
ei orjan, ei loisen,
ei harteilta toisen,
vaan vapaina kerran,
oman itsemme onnessa
maeaeraemme naehden,
oman itsemme nostaen
toisten taehden!
Oikea onni
on ihmisen vasta,
koska haen laannut
helyae onnen
on tavoittamasta.
Onni on sukua
murheen jalon,
hiljainen pyhaettoe
sydaemen laemmoen
ja aivojen valon,
aurinko pohjalla
sielujen syvaein,
paistava ylitse
pahain ja hyvaein.
Haelvene haeivae,
sielujen yoehoen
valkene paeivae
kirkkaana koittaen!
Voitamme maailman
itsemme voittaen!
SISAeLLYS:
HUURRETTA
Harmaat paeivaet
Haemaerissae
Mummo
Varjot
Syksy
Koti
Pai koirani mun
Ensi lumi
Salainen syy
Onnen ovi
Orpo
Huurretta
Oi aeiti!
Palkovenholla
Takatalvi
Yksinaeiset
Vanha kantelo
Talvikulkuset
Muisto syttyy
Lieden luona
Tule yoe!
JAURI JA HELJAe
VALOHAeMYAe
Piilipuu
Laehteet
Kevaet-unta
Varjoon painuja
Kuu valkea kaey
Soutaja
Suvilempeae
Uneksija
Mainingit
Kuin syksyn paeivae himmee
Fingalin luola
Medusan paeae
Kolme tyttoeae pientae he surmasi
Simpukka-sydaen
Aamukuva
Tulpaanit
Korennot
Andalusiatar
Ilta
Merihelmet
PILVILINNAT
Vaeltava Apollon
Pilvilinnat
Haeaeballaadi
Hiiden juhlat
Vanitas vanitatum
Ukkosta
Kulkuri
Nimettoemaen sankarin kuolema
Kuvia Uudenvuoden-yoenae 1916
Sydaen!
Portti-Tokko
Syystaehtien alla
Merenkulkijat
Uuden ihmisyyden kuoro